Ne ketkä ehtivät, näkivät tarkemmat kuvaukset tapahtumista kaikkine kommervenkkeineen. Olen nyt poistanut kaikki vanhat kirjoitukseni, ja lopetan kirjoittamisen tähän. Tahdon kuitenkin kertoa ihan julkisesti, mitä meille tapahtui, ilman mitään salasanoja tai muitakaan. Siksi tämä yksi ainoa kertomus jää näkyviin. Turvallisuussyistä olen joutunut karsimaan hiukan joitain yksityiskohtia. Tästä tulee pitkä tarina, toivottavasti jaksatte lukea...

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ihan ensimmäisenä kerrottakoot, että epäilen, ettei Tuen sisko koskaan ole lukenut blogiani henkilökohtaisesti. Olen aina pitänyt häntä järkevänä ihmisenä. Epäilen, että hänelle on vain kerrottu joku tarina, ja siksi hän reagoi kuten reagoi. Me olemme pystyneet puhumaan asioista järkevästi, eikä kummallakaan (ainakaan minun tietojeni mukaan) ole mitään hampaankolossa toista vastaan. Minä olen myös ollut erittäin tyytyväinen Hoitajaan, hän on hoitanut tehtävänsä erinomaisesti ja minulla on ollut onni saada niinkin hyvä hoitaja hevoselleni kuin hän oli. Olen myös viihtynyt kaikilla talleilla, joilla olen ollut asiakkaana. Kenestäkään yrittäjästä minulla ei ole pahaa sanottavaa, pikemminkin aivan päinvastoin kuten olen kaiken aikaa kirjoittanutkin! Minulla ei ole myöskään tarvetta alkaa mustamaalaamaan Tukea ja turvaa nimeltä hevospiireissämme. Tiedän, että hän tulee tekemään kaikkensa mustamaalatakseen minun maineeni. Minä en aio lähteä mukaan siihen peliin. Tänne kerron miten asiat todellisuudessa menivät. Ja tästä kirjoituksesta kukaan näistä ihmisistä ei ole tunnistettavissa, tosin he itse luonnollisesti tietävät keitä he ovat ja voivat näin itsensä tunnistaa. Myös uudessa kodissamme tilanne tunnetaan, sekä lähipiirini tietää keistä tässä puhutaan.

 

5.12.

Tuki ja turva kokee loukkaavaksi kirjoitukseni, jossa kerron heidän poninsa sairastumisesta. Tästä alkaa tapahtumakierre, joka on ollut aivan uskomaton ja epätodellinen. Tuki vaatii minua poistamaan kirjoitukseni netistä, en suostu. Hän ottaa yhteyttä ylläpitoon, joka 6.12. sulkee blogini sääntörikkomuksen takia. Perusteluina ovat kirjoitusteni muille ihmisille aiheuttamat tappiot liiketoiminnassa. Kerroin ylläpidolle kuten asia on, että vain yksi meistä harjoittaa minkäänlaista liiketoimintaa hevosten kanssa, ja tästä toiminnasta en ole koskaan kirjoittanut blogiini mitään. Me emme omista tätä tallia jossa kaikki asumme, emmekä järjestä ratsastustunteja tms. Emme harjoita minkäänlaista liiketoimintaa, eivätkä kirjoitukseni voi tuottaa taloudellista tappiota kenellekään. Blogi alkoi toimia normaalisti 10.12., kun Tuki on julistanut täyden sotatilan.

 

7.12.

Suojasin molemmat blogini salasanoilla, sillä halusin Tuesta lukijana eroon. Suora lainaus tuolloin kirjoittamastani postauksesta:

"Olen kaikesta tästä erittäin surullinen, onneton ja pahoillani. Pidin Tukea ja turvaa ystävänäni. Olin enemmän kuin väärässä, ja ymmärrän sen nyt. Hänestä on ollut paljon apua, ja olen paljosta hänelle kiitollinen. Hän on myös aiheuttanut ajattelemattomilla kommenteillaan ja teoillaan paljon surua ja mielipahaa, josta en ole tänne kirjoittanut. Tilanne on tällä hetkellä niin kärjistynyt, että joudun myös harkitsemaan hevoseni siirtämistä toiselle tallille. Ihmisten takia, joita olen pitänyt ystävinäni. Mitä yhdestä blogista, mutta jään kaipaamaan ystäviäni."

Ensimmäiset uhkaukset lausuttiin ääneen, mutta en ottanut niitä tosissani.

 

12.12.

Kävin normaalisti tallilla hoitamassa omat hommani kuten sovittua. Koin yllätyksen, kun hevoseni oli tuotu sisälle normaalia aikaisemmin, ja jätetty sinne seisomaan ilman vettä. En ollut ehtinyt tehdä iltahommia aamulla valmiiksi, joten kaikki oli tarkoitus tehdä ennen kuin hevoset haetaan sisään. En ehtinyt, vaan ruokin ja juotin hevoseni jälkijunassa kaikkien muiden hevosten jo syötyä ja juotua sekä siivosin karsinan. 

 

Päätin, että en anna jonkun ihmisen ajaa itseäni pois mieluisalta tallilta. Viihdyin tallilla, vaikka Tuen kanssa sukset olivatkin ristissä eikä hän suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Luotin kuitenkin koko ajan siihen, että tilanteen rauhoittuessa tulemme kyllä toimeen, ja voimme hoitaa hevosemme kuten olemme sopineet. Olin jo ehtinyt harkita Rallin myymistäkin, mutta päätin, että en siitä luovu, hevonen on upea! Tässä asiassa Tuki on kanssani samaa mieltä, vaikka "hyvä hevonen ei aina löydä hyvää omistajaa"…

 

Vaan pian alkoi taas tapahtua. Näin kirjoitin blogiini:

 

"Niin, se oli muutes ihmisillä hyvä tahto...

Ja mie taisin nuolasta ennen kun tipahtaa! Koska olin nyt sitten päättänyt, että en vaihda tallia, otin luurin kouraan ja soitin Tuelle ja turvalle. Kerroin asiani, että en aio tallilta mihinkään lähteä mikäli vain suinkin saamme tämän toimimaan. Että minä jään. En ole menossa mihinkään. Ja teen aamutallit ja kaikki muutkin hommat ihan kuten sovittua. Sitten kysyin, että mites joulu. Kun me olemme aikaisemmin sopineet, että tuuraamme toisiamme ja minä olen jo pari kuukautta sitten kertonut olevani poissa. Tuki ja turva lupasi tuurata. Siis silloin kun asiaa sovimme, niin lupasi tuurata... Äskeisen puhelun aikana hän ilmoitti, että koska minä en vielä tiedä mitä teen, niin he eivät hevoseeni koske. Ja hakevat sen tarhastakin vain, mikäli se uhkaa jäädä yksin (no, yksinhän se jää, jos kaikki muut hevoset viedään sisään...). Karsina jääköön siivoamatta, se on minun murheeni miten homman hoidan. Että vasta, kun minä tiedän lähdenkö vai jäänkö, tilanne muuttuu. Sanoin uudelleen, että en ole lähdössä mihinkään. "No, olisit miettinyt asioita, ennen kuin julistit meidät pannaan. Mie en siun hevoseen koske." Okei...

Seuraavaksi soitin Tuen siskolle, sillä halusin varmistaa, että hän varmasti tietää missä mennään. Siis lähinnä, että kerron itse hänelle suoraan, että minä jään tallille ja piste. Kun ensimmäinen ihminen ei suostunut kuuntelemaan, vaan päätti puhelun "oliko siulla muuta asiaa?" ja olisi kai lyönyt luurin korvaan jos minä en olisi pakottanut jatkamaan keskustelua. Tilanne on nyt se, että miun ja Tuen siskon välit ovat ok, ja me voimme keskustella asioista järkevästi. Hän kuitenkin on raskaana, joten ei yksinkertaisesti pysty hoitamaan tallikuvioita normaaliin tapaan! Neuvoi kääntymään Tuen puoleen. Totesin, ettei hän halua minua kuunnella, ja okei, he eivät hoida hevostani joten miun on keksittävä joku toinen suunnitelma."

Ja niin minä aloin tehdä varasuunnitelmaa. En nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä hevoselleni kymmeneksi päiväksi täyshoitopaikkaa jostain toiselta tallilta. Ja löysinkin sellaisen! Kyytikin järjestyi näppärästi, ja minä olin helpottunut. Nyt kaikki kyllä järjestyisi. Tuki & kumpp. tiesivät minun olevan poissa jouluna, joten minun puuttumiseni ei vaikuttaisi heidän suunnitelmiinsa. Eikä myöskään näin ollen hevoseni puuttuminen. Joulun jälkeen tulisin luonnollisesti takaisin kotiin. Siinä vaiheessa kaikki olisi varmasti rauhoittunut. Kyllähän minulle tarjottiin ihan vakituista paikkaa tallilta, mutta en oikein tiennyt mitä tehdä. Nykyinen koti oli hyvä paikka, enkä tavallaan tahtonut muuttaa. Sain muutaman viikon miettimisaikaa mitä tekisin, jos vaikka tahtoisinkin jäädä väliaikaiseen kotiin. Vaikka olin jo päättänyt, että en muuta, olin ottanut muuton takaisin vaihtoehtojen listalle, sillä Tuki teki selväksi, ettemme mahdu samalle tallille. Kerroin blogissani Orin parantuneen, ja meidän säikähtäneen turhasta (tätä Tuki ei tiennyt, ja se paljasti hänen valehdelleen salasanan saamisesta).  

13.12.

Aloin suunnitella joulun kuvioita ja tilapäistä muuttoa. Sen ajankohta tulisi olemaan lauantai 22.12. keskellä päivää, avoimesti. Tosin päätin, että kerron muutostamme vasta perjantaina, ettei tilanne tallilla mene totaalisen pahaksi. Vaan kuinkas sitten kävikään…

"Illalla törmäsin tallilla Tukeen ja turvaan, ja yritin puhua hänen kanssaan asioista järkevästi. Hän vain hoki, että emme ole ystäviä, emme ole ystäviä. Niin, emme olekaan, mutta olemme aikuisia ihmisiä, ja kaikkien edun takia olisi hyvä, jos me tulisimme toimeen ja voisimme keskustella asioista. Vastaus :"Sie et ole miun ystävä, siulla ei ole mitään oikeutta vaatia palveluksia". Vaatia?!?!? Pakotin itseni ihan rauhallisesti toteamaan, että en minä ole mitään vaatimassakaan, muuta kuin sitä, että jo sovituista asioista pidetään kiinni. Miulla ei kuulemma ole oikeutta pyytääkään heiltä mitään palveluksia tai ottaa niitä vastaan. Mutta heilläkö sitten on kysyin? Minä viitenä aamuna viikossa hoidan ja huolehdin heidänkin hevosensa, enkä valita! Ja olen luvannut hoitaa jatkossakin, meidän välirikostamme huolimatta, koska olen sen luvannut ja näin olemme sopineet. No, koska näin on sovittu, niin tietysti siitä pidetään kiinni, kuulemma. Tietysti, koska on kyse heidän edustaan, ajattelin... Viikonloppuisin he kuulemma hoitavat miun hevoseni ruokinnat ja ulkoilut, mutta eivät koske karsinaan. *huokaus* Siinä vaiheessa mie luovutin ja lähdin pois tallilta. Hevonen jäi liikuttamatta, mutta mie en jaksanut jäädä sinne."

Kirjoitin samalla kertaa myös:

"Tänne blogiini puran tunteitani ja tuntemuksiani, mutta meidän pienissä hevoskuvioissamme miulla ei ole edelleenkään tarvetta haukkua Tukea nimeltä tai puhua hänestä pahaa. Ei myöskään hänen siskoaan. Tunnen kuvion, ja tiedän, että he kyllä haukkuvat nyt minut jokaiselle joka vain viitsii kuunnella. Tai no, ei ehkä Sisko, mutta Tuki kyllä. Mie olen vahvoilla niin kauan, kun en sorru samaan."

14.12.
Kirjoutus blogissani:
"Eilen illalla puhelin soi. Langan toisessa päässä oli äärimmäisen kiukkuinen Hoitaja.
"Mitä helvettiä sie olet mennyt tekemään?!?"
"Öööö...??? En tiedä?"
"Anna olla viimonen kerta, kun ilman lupaa kosket meidän poneihin!"
"...oookei...."

Mistä tässä oli kyse? Pitää palata ajassa tunti taaksepäin, jolloin olin Serkun kanssa tallilla. Teimme normaalit iltahommat, ja sitten otimme yhdessä kaikki hevoset sisään, kuten tapana on ollut. Ketään muita ei näkynyt, ja me lähdimme tallilta pois. Tunnin kuluttua soi puhelin, ja miulle tehtiin hyvin selväksi, että miulla ei ollut asiaa tuoda heidän hevosiaan sisälle, olisi vähintään pitänyt kysyä lupaa. No se siitä, mie lupasin pyhästi, että koskaan ikinä milloinkaan en enää muiden poneja sisälle tuo, seiskööt miusta nähden vaikka koko yön ulkona sitten.

Keskustelin Serkun kanssa asioista ja pohdin eilen kuulemiani järkyttäviä asioita. Mietin, mietin ja mietin asioita monelta kantilta, sitten minä vuorostani soitin Hoitajalle. Vastasi puhelimeen "no mitä sie nyt tahdot?". No tuota noin... Kerroin Hoitajalle, että olen ollut erittäin tyytyväinen häneen, ja miulla ei ole mitään huomauttamista hänen toiminnastaan. Miten mielelläni olen häntä hoitajana pitänyt, kuten olen hänelle sähköpostillakin kertonut. MUTTA. Mikäli hän ei pysty olemaan ulkopuolinen miun ja Tuen välisissä riidoissa, eikä luota minuun, niin mie en voi luottaa häneen enkä silloin näe, miten hän voisi jatkaa Rallin hoitajana. Hoitaja käänsi jutun niin, että mie syytän heitä huonosta hevosenpidosta. En tietenkään, miulla ei ole mitään huomauttamista heidän hevosistaan tai niiden hoidosta. Ne on aina hoidettu erinomaisesti, ja tullaan varmasti hoitamaan jatkossakin hyvin. Hoitaja veti herneet nenuun ja alkoi arvostella miun tapaa hoitaa omaa hevostani. Mie tein selväksi, että hevonen on miun, mie hoidan sen kuten itse parhaaksi katson ja siihen hänen on vain tyydyttävä. Siinä vaiheessa herneet alkoivat olla jo Hoitajalla aika syvällä, ja mie päätin puhelun. Serkku oli edelleen kyydissä, ja kuuli koko puhelun. Juttelimme (taas) tilanteesta, ja mie kerroin, että kaikesta tästä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että Tuki on hevosihmisenä oikein pätevä ja hän on hyvä valmentaja. Osaa opettaa selkeästi, ja hänen valmennuksissaan ihmiset etenevät (tai siis näin miulle on kerrottu). Meni viisi minuuttia tästä "ylistyspuheesta", kun taas puhelin soi...

Niin, Tukihan se siellä. Täynnä kiukkua ja vihaa. Ajoin autoa, joten sanoin Tuelle, että laitan hänet kaiuttimeen. Tungin puhelimen Serkulle ja varmistin kuuluvuuden molemmin puolin. Ja sitten alkoi tekstiä tulla. Puhelu oli erittäin pitkä, ja sisältö oli lyhyesti se, että mie olen tehnyt erittäin suuren virheen tuomalla heidän hevosensa sisälle illalla. Ja miulla ei ole ollut mitään oikeutta siihen! Uhkauksia sateli ilmaan. Ja sitten Tuki ilmoitti, että olen heille velkaa. Mistä?!?!?!? No karsinan siivouksesta. Hän on siivonnut Rallin karsinan niin ja niin monta kertaa, enkä minä ole korvannut tätä mitenkään. Myöskin Hoitaja on tehnyt niin ja niin paljon töitä Rallin kanssa, enkä minä ole hänellekään korvannut mitään. Vastasin, että Hoitaja on saanut ratsastaa Rallilla vapaasti niin paljon kuin haluaa. Jos hän ei ole halunnut mennä kuin puoli tuntia käyntiä, niin sille minä en mahda mitään. En voi pakottaa ketään ratsastamaan vasten tahtoaan. Tuki meuhkasi edelleen poikaystävänsä puolesta. Mie en voinut olla sanomatta, että eiköhän Hoitaja ole iso poika, ja osaa varmasti huolehtia omista asioistaan. Sanoin Tuelle aivan samat asiat mitä Hoitajallekin, että olen ollut häneen tyytyväinen ja blaa blaa blaa. Tämä veti Tuen hiljaiseksi, ja hiljaisuutta kesti sen aikaa, että luulin jo linjan katkenneen. Mutta sitten otettiinkin uusi aihe käsittelyyn, ja uudella voimalla. Miun pitää jatkossa sopia sähköpostin välityksellä, miten Hoitajalle korvaan hänen työnsä. Että puhelimessako emme saa enää puhua vai, kysyin. Hetken hiljaisuus, saimme luvan. Mie vastasin sitten, että heillä on ollut mahdollisuus kieltäytyä siivoamasta karsinaa, he ovat aina sen luvanneet hoitaa (tai no aina paitsi kerran), emme ole sopineet mitään erillisestä korvauksesta. Hoitaja ei saa enää ratsastaa hevosellani, koska ei ole sen hoitaja. Hän ei ole tuonut julki tyytymättömyyttään, ja olen toistuvasti kehottanut häntä ratsastamaan enemmän ja pidempiä lenkkejä. No, nyt Tuki on sitä mieltä, että mie olen silti heille velkaa, ja edellyttää, että mie siivoan heidän poniensa karsinat pyydettäessä. Mie en sanonut mitään, meillä oli Serkun kanssa tekemistä että emme nauraneet ääneen. Yritin muuten sanoa Tuelle, että en ole yksin, mutta hän ei kuunnellut. Meuhkasi vieläkin siitä velasta, joten käskin laittaa laskun postiin. Teki kaikkensa mennäkseen henkilökohtaisuuksiin ja saadakseen minut arvostelemaan heitä ja heidän toimintaansa. Minä en suuttunut, mutta ihan kaikkia naurunpyrskähdyksiä en pystynyt peittämään ja sehän vain lisäsi toisen raivoa. Katselimme Serkun kanssa toisiamme, pyörittelimme päitämme ja välistä silmiämme kuunnellessamme toisen raivoamista. Ja sitten, ihan yks kaks, Tuki löi luurin korvaan "miemenennytsaunaanhei!". tuut tuut tuut..."

Edellisenä päivänä olin saanut erittäin huolestuttavia tietoja Tuesta. Kirjoitin siitäkin:

"Puhuin viime yönä puhelimessa reilusti yli puolen yön, ja järjestelin meidän uutta tallipaikkaamme. Tai no, se oli jo järjestyksessä aikaisemmin, mutta eksyimme täysin sivuraiteilla ja puhuimme monta tuntia kaikesta muusta. Puhuimme paljon myös Tuesta ja hänen tempuistaan. Kuulin erittäin järkyttäviä asioita (joista olin saanut aiemminkin vihiä, mutta en uskonut). Lupasin, että näistä asioista en tänne kirjoita, vaikka mieli kyllä tekisi kertoa koko maailmalle mitä tämä ihminen on tehnyt. Mie olin suorastaan shokissa, kun kuulin kaikesta. Sen verran sanon minuun liittyvästä asiasta, että Tuki on jo pari vuotta sitten toiminut minua vastaan, ja yrittänyt estää ystävyyteni erään ihmisen kanssa. Ihmettelinkin kyseisen henkilön nihkeää suhtautumista minuun, mutta en koskaan ajatellut, että se johtuisi pahoista puheista. Vielä vähemmän, että niiden takana olisi minun ystäväni. Minun tukeni ja turvani. Minä olen tällä alueella "uusi naama", ja harrastan ratsastusta omaksi ilokseni. Kukaan ei tunne minua, enkä mie tunne ketään. Miulla ei ole kenestäkään pahaa sanottavaa, ja olen viihtynyt oikeastaan kaikilla talleilla missä olen täällä käynyt. Siksi oli niin hullunkurista kuulla, mitä kaikkea minä olen "sanonut" ja "tehnyt". Pakko vielä sanoa tästä asiasta, että kun kuuntelin toisen ihmisen kertomaa ja kokemaa, tuntui, kuin hän olisi puhunut miusta. Ihmiset ja hevoset olivat toiset, mutta toimintamalli täysin sama."

Nyt aloin ensimmäisen kerran uskoa Tuen uhkauksiin, ja tajusin, että me olemme ihan oikeasti vaarassa hevoseni kanssa.

En voinut päivittää blogiani, ettei kukaan saisi tietää mitä tulee tapahtumaan.

17.12.
Turvassa!

"Töissä, väsyneenä mutta helpottuneena. Olemme muuttaneet, ja välitön fyysinen uhka on poistunut. Nyt pidetään matalaa profiilia ja odotellaan. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Operaatio Turvapaikka alkoi oikeastaan jo lauantaina, kun minuun (ja sitä kautta myös hevoseen) kohdistui ensimmäisen kerran fyysinen uhka. Samalla selvisi myös, että on mahdollista, että blogini salasana on päässyt vääriin käsiin. Vaihdoin blogieni salasanat. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei vahinkoa ollut tapahtunut. En oikeastaan nyt jaksa kirjoittaa, mitä lauantaina tapahtui. Mutta uhka on todellinen, ja miulla on täysi syy pelätä mitä tämä ihminen tulee tekemään.

Kun olin suojannut blogini uudelleen, ajoin uudelle tulevalle kotitallille. Tapasin siellä kolme ihmistä, joiden kanssa linnottauduimme kolmeksi, lähes neljäksi tunniksi tallin toimiston sohvalle pohtimaan tilannetta. Olimme kaikki sitä mieltä, että me olemme hevoseni kanssa todellisessa vaarassa, meidän on päästävä entisestä kodista pois mahdollisimman pian. Pieniä järjestelyjä se vaati, mutta niin vain saimme soviteltua karsinapaikan ja muut menomme, seuraavana iltana me muuttaisimme. Soitin Ystävälleni, ja selitin tilanteen. Emme voi enää odottaa, nyt on lähdettävä.

Sunnuntaina aloin olla pistoksissa illan alkaessa pimentyä. Olimme sopineet "treffit" yhdeksältä illalla. Siksi näin myöhään, että voisimme varmistaa, ettei tallilla ole ketään muita kuin me neljä sekä tallin omistaja. Hänelle soitin tuntia ennen lähtöä, ja hyvin lyhyesti sekä ympäripyöreästi selitin mikä on tilanne. Jätin mainitsematta Tuen osuuden, selitin vain oman tilanteeni muuttuneen. Ja sitten alkoi pakkaaminen! Minä pakkasin kaikki tavaramme laatikoihin ja säkkeihin, sekä kannoin ne tallin eteiseen. Sillä aikaa kolme apunani olevaa henkilöä purkivat tarhasta sähkölangat, ja minä kävin irrottamassa paimenen. Kun satulahuone oli tyhjennetty, aloin tyhjentää karsinaa puruista. Olin hämmästynyt, sillä karsina oli siivottu, hevonen ruokittu, ja sillä oli vettä. Miulla ei ole mitään käsitystä, kuka tämän on tehnyt. Tuskin Tuki ja turva, sillä he ovat ilmoittaneet, että eivät koske hevoseeni pitkällä tikullakaan. Vaihtoehdoiksi jäävät tallin omistaja sekä pikkutytöt. Voi olla, että koskaan en saa tietää!

Kannoimme tavarat autoon, sekä siirtelimme purupaalejani toiseen paikkaan. Ne eivät mahtuneet trailerin kyytiin, joten jouduin jättämään osan tallille ja haen ne sieltä myöhemmin. Ukolle näytin avatun kuivaheinäpaalimme ja lahjoitin sen hänelle. Avattua pyöröpaalia on turhan vaikea lähteä siirtelemään, ja sattuneesta syystä en sitä halunnut kenellekään muullekaan antaa. Kun kaikki muu oli valmista, talutin Rallin autoon. Kello oli tässä vaiheessa jo aika paljon. Jäljellä oli enää yksi tehtävä, eristimien irroittaminen. Aloimme kaikki olla jo hiukan hysteerisiä ja väsyneitä, ja rämmimme pilkkopimeässä tarhassa vasaroiden sekä otsalamppujen kanssa irrottamassa eristeitä. Vuoroin hihittelimme ja kiroilimme, ja nauroimme itsellemme, kuinka sekopäisen kuvan meistä neljästä saisi jos ulkopuolinen paikalle sattuisi. Kun eristimet olivat irti, osa porukasta hyppäsi maasturin kyytiin ja aloitti <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />40 kilometrin matkan kohti uutta kotia.

Kun trailerin perävalot olivat kadonneet tallin pihasta, mie jäin vielä irrottamaan Pikkujätin naulakon karsinan ovesta. Sain sen Tuelta syntymäpäivälahjaksi. Sitten yhden apurini kanssa hyppäsimme autooni, ja ajoimme uuteen kotiin. Siellä purimme hevosen sekä tavarat autoista, ja Ralli pääsi uuteen karsinaansa. Valtavan suuri ja valoisa karsina, jossa oli runsaasti heiniä sekä reilu kerros purua uutta asukkia odottamassa. Hevonen ei tuntunut olevan moksiskaan muutosta, vaan alkoi heti syödä sille tarjottuja ruokia, vähän nuuskutteli naapurikarsinan hevosen kanssa ja sinne se sitten jäi. Miun olisi tehnyt mieli jäädä makuupussissa kaveriksi... Vein apurini koteihinsa, ja pääsin itsekin nukkumaan. Matkalla kotiin auton kello vaihtui aikaan 0:00, ja meni siitä melkoisesti ylikin. Kotona kaaduin sänkyyn, ja nukuin hyvin näkemättä yhtään unia. Meidän painajaisemme on nyt ohi."

Ainakin toivottavasti tämä on totta. On vain ajan kysymys, milloin tulee ilmi, missä me olemme, ja sitten ei kukaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Luojan kiitos tallillamme tunnetaan tapaus, sekä nimeltä että myöskin kasvoilta. Ja viranomaiset ovat tietoisia tilanteesta.

 

En joutunut ilmoittamaan lähdöstäni, enkä edes rikkonut lupaustani hoitaa aamutallit, sillä Tuki laittoi itse minulle tekstiviestin sunnuntai-iltana, että hän tulee jatkossa itse hoitamaan omat poninsa, ja minun hevostani ei viedä enää edes ulos, eikä haeta sisään. He aikovat olla, kuin minun hevostani ei olisi edes olemassa! Kielsi minua koskemasta heidän poneihinsa, edes puhumasta niille. Hymyilytti, sillä siinä vaiheessa me olimme jo kaikki autoissa matkalla kohti tallia viemään hevostani pois. Tuki syyttää minua huonosta hevosenhoidosta ja kaikesta mahdollisesta. Täytyy luottaa siihen, että minut tuntevat ihmiset tietävät asioiden oikean laidan, ja muita ei kiinnosta.

 

Me olemme nyt turvassa, kivassa paikassa mukavien ihmisten keskellä. Kiitos kaikille ketkä olette tarinaamme seuranneet ja olleet hengessä mukana. Rauhallista joulua ja onnellisempaa uutta vuotta 2008! Minä aion seurata teidän blogejanne säännöllisesti, vaikka en enää itse kirjoita.